Kuulumisia kuulumisia

Noniin, viimein myös tänne saa kuulumisia ja treenijuttuja kirjoiteltua. Kevään aikana blogi luultavasti joutuu hiema vähemmälle huomiolle ja päivitystaukoja voi tulla, sillä pääsykoelukemiset ottaa nyt kyllä kaiken mahdollisen ajan. Kirjoittelin jo aikaisemmin muistiin pääsiäisen ja nyt sitten myös viimeviikkojen treeneistä.  Pikkuhiljaa siis edetään kohti taippareita.

 

Pääsiäisen pyhät vietettiin ihanista ulkoiluilmoista nauttien. Miinan kanssa treenattiin ahkerasti linjoja, eteen lähetyksiä ja pillillä pysähtymisiä, melkein joka päivä! Linjoja tehtiin maastoja vaihdellen, pellolla ja metsässä, tiheikössä ja hakkuuaukeilla. Myös etäisyyksiä vaihdeltiin, pisimmät varmaan n.50-60m ja lyhimmät sitten ihan siinä parinkymmenen metrin tienoolla. Pellolla tehtiin myös kokeilunomaisesti hiukan sokkolinjoja. Vietiin ensin yhdessä dami ja palautuksen aikana appari laittoi samaan paikkaan toisen damin. Miina katsoi sokkolähetyksellä mua hiukan epäilevästi että ihanko tosiaan meinaat että siellä on vielä jotain. Lyhennettiin sitten hiukan lähetysmatkaa ja johan ampaisi matkaan, pienesti teki lähihakua ja sähläsi, nenä ei selkeästi ollut ihan kokoajan menossa mukana. Vaikka Miina hyvin käyttää nenäänsä, niin välillä todellakin näkee kun nenä ei ole ihan toiminnassa jalkojen mukana. Lähihakupillitys täytyykin nyt ottaa opetusohjelmaan ihan todella, olisi helppoa kun saisi kerrottua koiralle että NYT se nenä mukaan. Tosin tässäkin on hiukan nuoruuden intoa mukana, jonka takia hommat tuppaavat välillä vähän lähtemään käsistä.

Riistaa sulatin myös huhtikuun alkuviikoilla. Päätin koittaa kuinka kantaminen sujuu jos en niputa variksia siivistä tiiviiksi pötköksi, ja sujuihan sen! Viimekerralla varikset tosiaan lentelin pitkin poikin, mutta alkuviikosta meininki oli ihan eri. Miina meni, haisteli ensin hiukan, ja nappasi suuhun ja toi ihan kiltisti käteen asti. Niin hassua muuten, damitkin on alkanut ihan huomaamatta tulemaan usein ihan käteen asti. Ote on siis parempi, ei ravistelua eikä heittelyä (ainakaan tällä kertaa). Tein myös pelkkiä pito ja kantoharjoituksia varis suussa, lähinnä että ote paranisi. Sellaista spontaaniutta ei riistan kanssa ole kuin damien kanssa, mutta ehkä se ajan kanssa sieltä tulee.  Minuun on ehkä päässyt hieman puraisemaan pieni nome-kärpänen, huomaan vaan useammin lähtevän pellolle tai metsään treenaamaan kuin tekemään tokoa johonkin kentälle. Tähän saattaa hiukan vaikuttaa myös se että pellot ja metsät on vain pienen kävelymatkan etäisyydellä, toisin kuin kentät.

Viime viikonloppuna, tein ensimmäisen hakuruudun, ja vitsit sentään tykkään tosta tyypistä! Ekalla kerralla vietiin yhdessä joku ehkä seitsemän damia helppoon maastoon ja kaikki damit aika näkyville. Lähetyksessä neiti ampaisi matkaa, eka haku meni ihan silmillä etsien mutta toisella kertaa oli jo nenäkin mukana! Kuluneella viikolla tehtiin tiistaina toinen hakuruutu, hieman nyt dameja piilotellen ja niin että Miina vain katsoi lähetyspaikalta niiden viennin. Pikkukoira on kyllä hoksannut hakemisen idean, että nenä maassa mennään ja etsitään. Välillä tosin tulee kyllä niitäkin kun Miina vain sinkoilee pitkin metsää ympäriinsä eikä nenänkäytöstä ole tietoakaan.

Perjantaina sitten tehtiin vielä kolmas haku. Tälläkertaa maasto oli ehkä hiukan haastavampi kuin aiemmilla kerroilla. Nyt piiloteltiin dameja ja appari vei toiset neljä, minä toiset. Miina selkeästi lähti ensin minun jälkiä pitkin haistellen mutta lopulta haki myös toisen viemiä dameja. Into säilyi erittäin hyvänä koko hakemisen ajan ja Miinalla oli selkeästi kivaa. Jee! Nyt vaan tekemään samaa myös riistoilla.